Alfa, Omega

Löydän itseni jälleen sisimpäni ääreltä, lähteeltä josta nousee usvankaltaista heikkoa valoa. Selkä vasten yötä, katson kauas sisälleni, ajatusteni perimmäisille sijoille.

Viimeinen sana jonka hengitän tajuntani vaipuessa uneen. Herra. Hiljainen tila täyttyy kaipauksella, henkeni kurottautuu täyteen mittaansa.
Kuvat joita olen kerännyt, hajoavat: kankaat repeytyvät, lavasteet kaatuvat. Pimeän keskellä, kaikkeuden hiipuessa ja pudotessa ympäriltäni, tunnen kuinka kehoni hiukkaset lakkaavat olemasta.
Jokin ottaa muodon ja saapuu luokseni valoa heijastaen, kysymättä. Rakkaus tulee ja jää luokseni, nousseena maasta johon sen hautasin. Hiekka valuu Hänen harteiltaan ja hänen hihansa, vaatteensa ovat jälleen valkeat.

Olen uskaltanut vihata, ja tuonut Jumalalle sen valonhehkuisen ihmiseen istutetun voiman, joka on usein liian suuri ihmisille. (Kuka kykenee vastaanottamaan sielun?)

Tietoisuuteni Jumalasta tulee siis tuskin koskaan katoamaan; Hän on ennen ja jälkeen kaikkien kuvien.

Tahtoisin nähdä toiselle tasolle maailman ja sanojen halki. Tahdon etsiä sitä, minkä tunnen pyhäksi.

Metsänvihreästä

Syleilen maailmaa hyvin ohikiitävissä hetkissä. Kykenen liikuttamaan itseni kyyneliin asti, etenkin kuvien äärellä. Olen toisinaan ylpeä siitä, että höykytän itseäni.

Pohdinnat vieraista valloista haipuvat silti unholaan muiden ajatusten ohella, takertuneena metron ikkunasta näkyvään kuvanauhaan.
Havaitsen, pidän väristä, kopioin sen ja tungen riikinkukon kaappiin. Pidän luonnon tarjoamista kuvista, ne voivat saada minut aivan suunniltani. Kuinka monimuotoista, fraktaalista! Luonnonystävä? Totta kai. Pidän myös juurien ja vesikirppujen estetiikasta. Pelastan lintuja paperille, ja lehtien rakenteen kirjainrivien väliin. Isken kirjan kiinni ja runnon siivet kansien väliin. Kaadetut puut rusentavat sanat alleen ja ilmaan noussut tomu sataa hiljalleen takaisin maahan.

Toisinaan opiskelen kaikessa hiljaisuudessa. Verhottuna, lukittaudun suljettujen ovien taakse ja luen ympäristöartikkeleita. Niiden tietomäärä huuhtelee kaiken toivon hallinnasta, asijantuntijuuden takista jonka voisin pukea ylleni ennen kuin tohtisin avata oven. Tahtoisin mennä ulos huutamaan, mutta pelkään että saisin ulos vain puhekuplan, tyhjän, minun avuttomuuteni paljastavan vaikerruksen.

Riikinkukko kolistelee kaapissa, se vaatii lainaamansa höyhenenkuvat takaisin. Iloitsen luontoystävällisestä kassistani, kunnes väsyneenä ja harmaana kierrätysastian luona kadotan yhteyden. Nojaan eteenpäin, ohitseni kiitää autoja, jalkojeni alla on tuskin yhtä ruohonkortta.

Voisin ehkä kuvitella, kuinka kosketukseni nostaa maasta elämää, tai nähdä mielessäni kuinka pari toimillani pelastamaa puuta huojuu syystuulessa. Kun näen kasveja, eläimiä ja ihmisiä, kykenen siinä hetkessä aistimaan niiden ainutlaatuisuuden. Jospa vain muistaisin paremmin.

Olen vihreän metsän kuvan vangitsema: etsin keinoja kietoakseni sen osaksi todellisuutta.