Metsänvihreästä

Syleilen maailmaa hyvin ohikiitävissä hetkissä. Kykenen liikuttamaan itseni kyyneliin asti, etenkin kuvien äärellä. Olen toisinaan ylpeä siitä, että höykytän itseäni.

Pohdinnat vieraista valloista haipuvat silti unholaan muiden ajatusten ohella, takertuneena metron ikkunasta näkyvään kuvanauhaan.
Havaitsen, pidän väristä, kopioin sen ja tungen riikinkukon kaappiin. Pidän luonnon tarjoamista kuvista, ne voivat saada minut aivan suunniltani. Kuinka monimuotoista, fraktaalista! Luonnonystävä? Totta kai. Pidän myös juurien ja vesikirppujen estetiikasta. Pelastan lintuja paperille, ja lehtien rakenteen kirjainrivien väliin. Isken kirjan kiinni ja runnon siivet kansien väliin. Kaadetut puut rusentavat sanat alleen ja ilmaan noussut tomu sataa hiljalleen takaisin maahan.

Toisinaan opiskelen kaikessa hiljaisuudessa. Verhottuna, lukittaudun suljettujen ovien taakse ja luen ympäristöartikkeleita. Niiden tietomäärä huuhtelee kaiken toivon hallinnasta, asijantuntijuuden takista jonka voisin pukea ylleni ennen kuin tohtisin avata oven. Tahtoisin mennä ulos huutamaan, mutta pelkään että saisin ulos vain puhekuplan, tyhjän, minun avuttomuuteni paljastavan vaikerruksen.

Riikinkukko kolistelee kaapissa, se vaatii lainaamansa höyhenenkuvat takaisin. Iloitsen luontoystävällisestä kassistani, kunnes väsyneenä ja harmaana kierrätysastian luona kadotan yhteyden. Nojaan eteenpäin, ohitseni kiitää autoja, jalkojeni alla on tuskin yhtä ruohonkortta.

Voisin ehkä kuvitella, kuinka kosketukseni nostaa maasta elämää, tai nähdä mielessäni kuinka pari toimillani pelastamaa puuta huojuu syystuulessa. Kun näen kasveja, eläimiä ja ihmisiä, kykenen siinä hetkessä aistimaan niiden ainutlaatuisuuden. Jospa vain muistaisin paremmin.

Olen vihreän metsän kuvan vangitsema: etsin keinoja kietoakseni sen osaksi todellisuutta.