Kipeästi

Lataudun uudelleen mp3-soittimestani, sähköistän nuutuneen olemukseni. Vaellan, tunnustellen sanojen sointia ja niiden liikettä; tarkastelen sisälläni sanoja seurailevia virtauksia.

Tunteet, kuvat ja melodiat sekoittuvat mielessäni samansuuntaisiksi. Tunteista nousee melodioita, korkeita säveliä jotka sopeutuvat ympäristön ääniin ja muotoihin, mielen rakentamat kuvat leiskuvat ja värähtelevät, löytävät keskuksen, sammuvat ja nousevat taas. Selittämätön löytää muotonsa muiden aistien edustuksista.

Tuntuu usein siltä kuin yrittäisin ilmaistessani valuttaa valtamerta vesihanasta. Kauneuskokemuksista tulee hukkumiskokemuksia joihin kadotan itse itseni. Ehkä etsin Jumalaa, väsymystä kaikkensa antamisen jälkeen, veteen ja unohdukseen vajoamista.

Mielessäni on lukemattomia melodioita joita eivät katseet pysty kantamaan, ja tuskin edes ääneni, vaikka uskonkin ne sille. Suurin osa niistä kurottaa sen hetken kuin ne tapahtuvat: hiekkaan piirretty taideteos joka häviää, kuten askeleeni katoavat niitä ottaessani.

Kaipuu. Sana joka määrittelee tapaa jolla koen ihmisyyteni. Korkeimmat sävelet, taivasta kohti kohoavat, valkoisten kasteisien ruusujen maahan pudonneet terälehdet; suoria linjoja joiden leikkauspisteessä kuljen ja laatikko jossa asun. Varjoja kiinni katuvalojen jaloissa.