Avaa - !

Olen ollut viime aikoina levoton, jatkuvasti nälkäinen. Alan kiemurrella viihdeohjelmien äärellä, mieltäni kaihertaa millaista on Tongassa, ja miksen ole koskaan ajatellut Tadzikistania. Samalla tunnen, kuinka mainosten värit puuduttavat kuolioisista raajoistani säteilevää kipua.

Tiedän, etten voi jäädä paikoilleni. Jokin on hullusti: minusta valuu energiaa, aika ajaa ohitseni. Syön niukasti, riudun, maailma alkaa näyttää keskiöiseltä ja kaksiulotteiselta.

Mutta kantavatko raajani, saanko vaistoni heräämään uudelleen? En enää muista kukkien tuoksua, tervalepän-aistini on surkastunut, en käsitä että avaruudesta on suunnattomasti tietoa josta minulla ei ole aavistustakaan. En tajua että jokainen kadunkulma on erilainen, vaikka tolkutan sitä itselleni jatkuvasti. Enkä ymmärrä laatuteosten suuruutta.

Minulla ei ole liikuntakykyä, särvin epätoivoisesti massatuotettua viihdettä ja koitan toistuvasti elää pelkkien karkeiden mielikuvien varassa, asenteella: "aikuisen pitäisi tietää, ja maailmasta-katsominen on lunttaamista."

Liikutan kuitenkin itseäni tietoisesti, jotta näkisin. Ehkä teen yksinkertaisesti siten kuin mahtipontisimman uneni lopussa, jossa lopulta pakenin tuonpuoleisesta takaisin elämään:

Vanhan velhon avustuksella piirrän maahan ympyrän ja sille tangentteja. Portti alkaa hehkua, ja kuuntelen hänen ohjeitaan. Otan joitain askeleita taaksepäin, ja koitan heittää kultaisesta hiekasta valmistetut pallot keskelle ympyrää, mutta ne alkavat hajota; aika valuu molemmista käsistäni ja kaiken keskellä velho huutaa minulle:

Avaa...! Ja uni karisee silmistäni. Tuijotan huonettani aamun hämärässä.

Kerta kiellon päälle:

"Kaiken uhallakin kirjoitan. Uskallapa, tyhjyys, tulla tänne niin näytän sinulle kuinka sanojen välille punotut muodot tunkeutuvat hiljaisuuden läpi! Kuinka havaintojen todellisuus iskee tajunnan säpäleiksi ja muotoilee sen uudelleen.

Sillä tiedän, etten tunne itseäni. Toistan kaikuina sen minkä muistan, tuon kiveen kaiverretut totuuteni joilla voin murtaa minkä tahansa vasta muotoutuvan.

Tyhjyys, typeryys, tietämättömyys. Paikalleen sitominen. Ja tahdon vain olla vapaa!"

Ja nyt, tahdon pois aloitusruudusta! Onko minut tuomittu kirjoittamaan yhä uudelleen siitä, miksen voi kirjoittaa? Siitä osasta itsessäni, joka kieltää olemassaoloni? Pitääkö minun alustaa jokainen muotojen leikki itseni kieltämisen preludilla? Tuleeko minun realismin nimessä kirjata ylös kaikki verryttelystäni johtuva kompuroiminen ja oudot asennot ennen kuin alan todella kirjoittaa asiaa? Pitääkö jokainen runollinen minusta kertova asiakirja aloittaa sanoilla: taistelen itseäni vastaan, kirjoitan kuin vedessä? Enkö voisi jättää niitä asiallisten lomakkeideni ulkopuolelle?

Kuinka ikävää on aina alottaa samoilla sävelillä, itsediagnostisella muodollisuudella. Taikauskoisella rituaalilla jonka myös muut näkevät, mutta jota ilman minä itse pelkään kuolevani.

Kompuroin aina omiin jalkoihini, koska minulla on valmiita etikettejä, totuuksia, nimilappuja kaikelle ja olen tottunut olemaan julma. Tyhmä, tyhjä, vähäpätöinen, liian helppo ja tavanomainen ovat minulle mieluisia sanoja. Voin kirjoittaa ne kyltteihin paksulla tussilla ja niiden avulla nimikoida kaikki huoneet, joihin tungen monimutkaisia kokonaisuuksia niin että säikeet ja köynnökset vain pursuavat ovenkarmien välistä. Leikkaan ylitse jäävät osat ja kas, tiedän että minusta ei ole mihinkään. Silloin vain tiedän.

Mutta näen kuitenkin aina liikaa! Vien itseni houreeseen ja ekstaasiin, jotta voisin unohtaa itseni, lakata kulkemasta kaukaisen hahmoni rinnalla kuin tihkusateessa toisen puolesta kärsivä jumala.

Ja silti väitän, etten ole shamaani, en visionääri, vaikka keskipäivän kajossa odotan pervertoituneesti vain yhtä asiaa: unta, unohdusta, kuolemaa; pakkomiellettä, joka voisi vapauttaa minut itsestäni! Hengitän varovaisesti, kerään jännitettä. Odotan hetkeä, jolloin tukahtunut itseyteni voi räjäyttää tiensä rakenteitteni lävitse.