Avaa - !

Olen ollut viime aikoina levoton, jatkuvasti nälkäinen. Alan kiemurrella viihdeohjelmien äärellä, mieltäni kaihertaa millaista on Tongassa, ja miksen ole koskaan ajatellut Tadzikistania. Samalla tunnen, kuinka mainosten värit puuduttavat kuolioisista raajoistani säteilevää kipua.

Tiedän, etten voi jäädä paikoilleni. Jokin on hullusti: minusta valuu energiaa, aika ajaa ohitseni. Syön niukasti, riudun, maailma alkaa näyttää keskiöiseltä ja kaksiulotteiselta.

Mutta kantavatko raajani, saanko vaistoni heräämään uudelleen? En enää muista kukkien tuoksua, tervalepän-aistini on surkastunut, en käsitä että avaruudesta on suunnattomasti tietoa josta minulla ei ole aavistustakaan. En tajua että jokainen kadunkulma on erilainen, vaikka tolkutan sitä itselleni jatkuvasti. Enkä ymmärrä laatuteosten suuruutta.

Minulla ei ole liikuntakykyä, särvin epätoivoisesti massatuotettua viihdettä ja koitan toistuvasti elää pelkkien karkeiden mielikuvien varassa, asenteella: "aikuisen pitäisi tietää, ja maailmasta-katsominen on lunttaamista."

Liikutan kuitenkin itseäni tietoisesti, jotta näkisin. Ehkä teen yksinkertaisesti siten kuin mahtipontisimman uneni lopussa, jossa lopulta pakenin tuonpuoleisesta takaisin elämään:

Vanhan velhon avustuksella piirrän maahan ympyrän ja sille tangentteja. Portti alkaa hehkua, ja kuuntelen hänen ohjeitaan. Otan joitain askeleita taaksepäin, ja koitan heittää kultaisesta hiekasta valmistetut pallot keskelle ympyrää, mutta ne alkavat hajota; aika valuu molemmista käsistäni ja kaiken keskellä velho huutaa minulle:

Avaa...! Ja uni karisee silmistäni. Tuijotan huonettani aamun hämärässä.