Alfa, Omega

Löydän itseni jälleen sisimpäni ääreltä, lähteeltä josta nousee usvankaltaista heikkoa valoa. Selkä vasten yötä, katson kauas sisälleni, ajatusteni perimmäisille sijoille.

Viimeinen sana jonka hengitän tajuntani vaipuessa uneen. Herra. Hiljainen tila täyttyy kaipauksella, henkeni kurottautuu täyteen mittaansa.
Kuvat joita olen kerännyt, hajoavat: kankaat repeytyvät, lavasteet kaatuvat. Pimeän keskellä, kaikkeuden hiipuessa ja pudotessa ympäriltäni, tunnen kuinka kehoni hiukkaset lakkaavat olemasta.
Jokin ottaa muodon ja saapuu luokseni valoa heijastaen, kysymättä. Rakkaus tulee ja jää luokseni, nousseena maasta johon sen hautasin. Hiekka valuu Hänen harteiltaan ja hänen hihansa, vaatteensa ovat jälleen valkeat.

Olen uskaltanut vihata, ja tuonut Jumalalle sen valonhehkuisen ihmiseen istutetun voiman, joka on usein liian suuri ihmisille. (Kuka kykenee vastaanottamaan sielun?)

Tietoisuuteni Jumalasta tulee siis tuskin koskaan katoamaan; Hän on ennen ja jälkeen kaikkien kuvien.

Tahtoisin nähdä toiselle tasolle maailman ja sanojen halki. Tahdon etsiä sitä, minkä tunnen pyhäksi.