Ylensyöneen silmien hämärä

Makaan, rintani päällä kirjoitettua sanaa. Paksuja, ohuita romaaneja, pokkareita, populaaritiedettä, aikakausilehtiä, blogiartikkeleita, sekä analyysin analyysejä jotka hajottavat sisältämänsä sanat leijailevaksi tomuksi. Seurailen ellipsien, alkuunpalaamisten ja teorioiden virtoja, enkä tiedä mihin väliin laittaisin käteni.

Syön ja luen, luen ja syön; toivon, että näin kokoamani keho alkaisi lopulta nähdä ympärilleen: että sanoilla kyllästetyt silmät saisivat maiseman hehkumaan, osittumaan.

Lukiessani tunnustelen tiloja jotka on tehty vesitiiviiksi kaikkien kirjallisuustieteen sääntöjen mukaisesti. Kahlaan sivuja kuin tunkisin niitä paperisilppuriin, syötän itselleni arkin toisensa jälkeen. Vipu ylös, kirjaimet ojoon, luukusta alas, harmaa osa heilahtaa, beep sanovat kontrollit, blep sanoo vaaleanpunainen käynnistysnappi.

Jopa seuratessani taaksepäin omaa kirjoitustani, tuo sahalaitainen kirjainten nauha alkaa hirttää otsaani vasten. Päätä alkaa särkeä; yskittää, kaon kuin kidutettava jolle syötetään veden kanssa solmuista huivia. Luulin tuntevani sanojeni puiset rakenteet, ajattelin että liima antaisi käyttäjälleen periksi. Mutta järjestelmäni tappavat minut, murskaavat kankean ihmisen.

Piirustukseni, koruni, päiväkirjamerkintäni: joskus haluaisin hylätä ne vesirajaan, jossa unohduttava meri hiljalleen hioisi ne sileäksi. Koska olen kääntynyt liian usein niiden puoleen ajatellen: tuon tuossa sidoin eilen päivänvalo kasvojeni sivulla. Olen esittänyt muille valkeita patsaita itsestäni, tuntenut kuinka hautakiveen hakataan nimeäni.

Mutta mikään ei voi elää tässä museossa jossa siteerataan toistuvissa kehissä. Otan viimeisen irrallisen sanan ja jatkan kertomusta.