Tuhlattu elämä

Ei! Tämä ei ole blogi! Minä en istu kotona hakkaamassa näppäimistöä!
Kieltäydyn näkemästä
katua jolla astelen, ovea josta käyn, tiiliseinää joka eteeni nostetaan, kieltäydyn uskomasta - sillä murtaudun kivien lävitse, sillä "minä" "olen" "kivi" enkä petona pelkää muita petoja. Kieltäydyn tunnistamasta itseäni luvussa yksi sarakkeessa naiset, en vastaa kun nimeäni kutsutaan tunnilla - ruumiini on paikalla, minä ei.

Ihminen liikkuu nopeammin ilman sanoja, ja kirjoittaessa esineellistäminen uhkaa pysäyttää kielessä piilevän elämän. Näen kaiken, mutta katsoessani tarkemmin esineet alkavat täyttää näkökenttäni, kiipeävät pääni päälle. Niistä nouseva pöly tukahduttaa minut.

Sosiaalitieteiden kuivakka kieli on imenyt minut kuiviin ja pakottanut minua rakentamaan ihmisen oljesta - häpeän luomustani. Jos voisin edes viitata romaaneihin, kieleen joka kiipeilee itsensä yllä ja syöksyy inhimillisen mielikuvituksen lailla yhteydestä toiseen ja punoo pisteiden välille merkityskentän.

"Rajaa aihettasi". "Antropologia on kokonaisvaltainen tiede." Ilman suoraa kokemusta tutkittavista kulttuureista, olen jumissa perusopintojen spekulatiivisuudessa ja kaikki ne - kahtiajaot jotka saisivat minut normaalisti näkemään yhä enemmän, muuttuvat Rationaalisuudeksi ja Romantiikaksi, A:ksi ja B:ksi jolle kaikki nyökyttelevät.

Opettaja kirjoittaa punakynällä oikeinmerkin referaatilleni, jossa olki-ihmiset heiluttavat jäykkiä käsiään pienessä nukketalossa. Astun vahingossa päälle, se murskautuu.