Im Neurosis

Valkeus on läpitunkevampaa kuin koskaan. Aistini ovat tukossa, en siedä yhtään virhettä, kierrän takaisin kulman taakse katsomaan naarmua seinässä johon keksin kiinnittää huomioni. Muistanko enää sen väriä? Näinkö kolmannen hahmon kohtauksen taustalla, sanoinko jotain joka palautti mieleeni ikävän muiston? Unohdinko sanoa vivahteittain oikein mitä ajattelin?

Palaan takaisinpäin ja teen yhä uudelleen kivuliaat rituaalit, sidon rusetin katkenneeseen raajaan. Kehoni on jäykkä ja hartiani jumissa, olen kalkkipatsas. Miksi maailma ei asetu aloilleen, vaikka olen tunkeutunut häpeämättömästi sen kaikkiin osiin? Taistelen muurahaisten sivuunastumisia vastaan kuin tehokkain sotakone.

Suljen silmäni ja horrostan. Vain se mikä osuu silmieni kiikariin, tuhotaan. Kosketan pikkulapsia ja eläimiä varoen, peitän silmäni muurahaisten polulta. Sillä heti kun alan puhua, kurottuvat kädet rinnastani ja tarttuvat kiinni, alkavat ohjailla ja kiinnittävät lankoja kuin marionetteihin.

Katson tapahtumia korkealta puunoksalta ja olen surullinen.

Keskustelen linoleumin, verhojen ja rasti ruutuun-lomakkeiden kanssa ja järjestelen huonettani kunnes alan tuntea oloni kuolleeksi.

Jos jatkaisin matkaani kun olen unohtanut lukea kadunnimen, ripustaisin takkini naulakkoon hihat nurinpäin ja tippuisin onnellisesti kärryiltä katsoessani hurjaa toimintaleffaa, voisin ehkä olla onnellinen.