Estetiikka on paholaisesta.

Sysään hetkeksi syrjään taiteilijanvälineeni tehdäkseni tilaa selkokielisemmille pohdiskeluille. Jätän hetkeksi pois hämärät valot, epämääräisesti yhdistetyt esteettiset kuvat, sekä illusionistisesti ihmisten mielenkiintoa vangitsevan liikkeen.

Esteettisillä näyillä voi tehdä mitä tahansa. Symboleita voi käyttää omien tarkoitusperiensä mukaisesti: yhdistää toisiinsa täysin satunnaisia elementtejä ja lisätä kylliksi mahtipontisuutta, sulavalinjaisuutta ja tunnetta kunnes se kaikessa loistossaan tuntuu kertovan järjestyksestä, joka on olemassa sellaisenaan, todellisena sen maailman takana, jonka havaitsemme aisteillamme.

Symboleiden yhdistämisellä tarkoitan vertausten käyttämistä. Esimerkiksi totemistiselle maailmankuvalle on tyypillistä erottelun tapa, jossa eläinten välisiä suhteita käytetään kuvaamaan ihmisten välisiä sosiaalisia eroja: niin kuin korppi ja kyyhkynen ovat erilaisia, eroavat myös kaksi heimoa toisistaan. Eri eläinlajien ominaisuudet ja elintavat eroavat toisistaan silminnähtävällä tavalla.

Eläinten lajityypillisiä piirteitä voidaan assosiatiivisesti liittää mihin tahansa. Hyvin luontaiselta tuntuva jako korpille ja kyyhkyselle perustuu väreille aikojen kuluessa kasautuneille symbolisille merkityksille. Valkoinen - hyvä, musta - paha. Jaon voi tosin kääntää myös päälaelleen luomalla vetoavan kokonaisuuden, jossa valkoinen häikäisee ja sokaisee, ja musta taas symboloi vaikkapa syvää avaruutta tähtikuvioiden välissä.

Alan tuntea oloni temppuilijaksi, kun huomaan voivani lopulta kääntää asian miten päin tahansa. Korpit ja kyyhkyset eivät ole biosysteeminsä osina sen parempia tai huonompia, vaikka jostain arvotetusta näkökulmasta jälleen korppi esittäytyy pesäryövärinä ja roskalintuna ja valkea, jalostettu kyyhkynen taas todellisena viestinviejänä.

Tiedän että kuvat eivät ole "todellisia", mutta tunnun kuitenkin olevan kiintynyt niihin sekä niiden informatiiviseen voimaan. Minun on helppo alkaa vitsailemaan sekä tunnelmoimaan ajatellessani korppiin ja kyyhkyseen liittyviä kuvia.

Liikun assosiatiivisesti kyyhkyseen kytkeytyvien kuvien välillä: kyyhkyläinen, valkea huntu ja rakkauden kyyhkyt, Pyhän hengen lintu, rauhan tuoja. Samalla avioliittokin alkaa tuntua valkealta ja valoisalta: värin mukana saapuu itse pyhä lintu kantaen nauhoja morsiamen ympärillä. Jos tahdon, asiat kytkeytyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi, virtaukseksi.

Huvittavalta, joskin kokonaiselta (sekä rienaavalta) kuva tuntuu edelleen, mikäli pyhälle linnulle annetaan muitakin ominaisuuksia kuin eteerisiä ja jumalallisia: sellaisia mitä puluilla nyt yleensä on. Jos sen kaiken liittää vielä kuvaan, jossa pyhän linnun odotetaan edelleen toimivan perinteisen eteerisen mallin mukaan, on jo päädytty luomaan komediaa.

(Runotorstai)

kerran vanhaksi, mutta miksi katkos - molemminpuolinen vitsaus
itkeviä lapsia ja aikuisia, toisistaan kauemmas ajautuvia
lauttoja - seinän takana itkevät iästä huolimatta

kosketuksesta välittämättä
niin he katsovat toisiaan kahvipöydän yli, sanoja liikkuu paljon
ja vaivaantuneina, he eivät pääse olemaan hiljaa toistensa
seurassa,
ennen kuin viimeiset sanat on pakotettava
ahtautuneesta henkitorvesta, siinä valkoisen sängynpeitteen reunalla
kun kumpikaan ei juurikaan enää ymmärrä, on turvallista
kun ei kumpikaan voi enää rakentaa viimeisen hetken päälle

olen siinä puoli vuotta ja itken monen kymmenen halki
putoan lapsuuteni veteen ja ravistelen sen pisarat hiuksistani
enemmän aikaa hiljaisuuden äärellä, uskallan sitten rakastaa
kun kukaan ei voi enää tarttua kiinni

itken sitä kuinka kukaan ei tarttunut toiseensa aiemmin
minne aika meni
mihin ihmiset menivät, ja äiti.

en mene käymään, kirjoitan toisen runon.
hälläväliä. minulla mitään väliä, olen vahva
enkä näe, mutta tiedän, kuinka vuokseni itketään.