Arki

Väsymyksen takana väsymys. Avaan uuden vihon ja nuuhkin tuoretta paperia. Käsissäni kahvikuppi, kahvikupissa sokeria pussista. Esine törmää toiseen kun törmäytän ne: suljen vetoketjun, avaan. Kääriydyn valkoiseen takkiin ollakseni lääkäri. Mittaan millimetrit väärin, pidän puhelinta nurinpäin. Takkini ei hohda kuvaruudussa, takki on tehnyt minut tyhjäksi, kengät tehneet minusta tarpeettoman.

Istun ruohon keskellä katukiveyksellä ja annan veden kastella sukat. Likaa jota pesen lavuaarissa. Kylmää ja lämmintä. Sotken käteni kahviin, tuoksu leviää pestessäni sitä pois. Pyörin viemärin päällä, hiuksia, kasvustoja: velvoite, niin kuin roskiksen peseminen. En ole kuutio, käteni ovat pehmeät, halkeilevat. Haistelen tiskirätin tuoksua sormenpäissäni, siniraidallista kangasta.

Kirjan äärellä kiristän otsan lihaksia, AAAA, huudan ja ojennan sen käsivarren mitan päähän. Kirjan voi heittää ikkunasta. Mutta tavaroiden nakkaaminen ei ole tyydyttävää. Tyynyn paiskominen kirvoittaa itkun. Huolet tulvahtavat ylitse höyryn haihduttua. Huligaanius tylsyttää mielen.

Kaiverran raksia kämmenselkään puukolla luennoitsijan takana. Lintsaan itse valitsemiltani tunneilta. Hiivin sivuun imeytyäkseni tietokoneeseen. Kävelen virtuaaliseinien välissä murehtien aarrearkkuja. Sanojen vähyys huikaisee minua ja tungen turruttavaa sokeria kitaani. Juon kolme pilleriä veden kanssa.

Käteni ovat kuin haravat, kokoan lankoja käsiini mutta puikot tipahtavat. Norsun on tallattava savannia, kuljettava reunassa.

Uhri

Pelkään ruskeakarvaista eläintä joka poukkoilee radoilla joita en ehdi laskemaan - lähden sen perään, heittäydyn sen ylle ja otan tiukkaan otteeseen. Lopeta, älä liiku, älä suhteudu maisemaan tavoilla joita en ehdi tallentaa.

Pidän kiinni - sen sydän lyö nopeammin - miksi?
Kuuntelen sitä ikuisuuden, höyryävässä, hehkuvassa ikuisuudessa.

Nyt se vinkaisee jostain syystä. Sen ääni särkee korviani. Miksi? Raastan sen turkkia. Se vinkaisee taas, onko se raajani? Päästän irti, se juoksee.

Otan kiinni, irroitan siitä karvoja, päästän irti, se juoksee. Tartun valtavalla kouralla, irroitan jalan, nyt se raahautuu. Teen mielessäni muistiinpanoja.

Sitten se on taas käsissäni, kauhea jalkapuoli, tuijotan sitä ja lopetan viimeisenkin liikkeen.

Pois kävellessäni, askeleeni tuntuvat kulkevan harhojen päällä ja äänet tuntuvat vaimeilta. Veri syöksyy kalpeisiin jäseniini, edes hetkeksi.