Nimetön

Vuodan verta, ruusu ranteellani, kynä kädessä. Loukkaus putoaa lattialle tummana, kierteillen.

Sinisessä hehkussa on turvallista. Kajali leviää raitoina, valuu leukapieliä alas.

Eräänä päivänä olin pahoinvoiva, hutera, kuin sumussa. Mutten voi kirjoittaa kipeistä hartioista, se alleviivaisi surkeuden: huono ryhti siistissä paidassa, tahra hihassa.

Hidas, etkö kuule mitä sanotaan? Miten niin et ole tulossa, oletko sairas?

Kurkussani polttelee, mutta jälkien on oltava selkeitä, loppuun asti hiottuja: ei huonoa kirjallisuutta.

Kaksinkerroin kääntävään kipuuni diagnosoin syyksi katonrajan jalattoman aaveen. Suojaksi ja lääkkeeksi määräsin tervasuitsuketta koko asuntoon, punaista yrttiä lanteelle sidottavaan silkkipussiin.

Tuijotan silmiin. Päässä humisee, mutta kumarran syvään. Kiitos huolenpidostanne,
yritän parhaani.

En ole floodaaja, en roskalaatikolla kimppuun hyökkäävä hahmo, en kalterien takana.

Huuto karkaa sisältäni, katkon siltä heiluvat raajat, se ei ole hirviö! se on -
kaunis kultasiipinen lohikäärme, se on taivaan halki vaeltava koston tähdenlento -

Katseen joka olisi tuijottanut liian pitkään, pakotan kohti tietokoneen ruutua.

Ylensyöneen silmien hämärä

Makaan, rintani päällä kirjoitettua sanaa. Paksuja, ohuita romaaneja, pokkareita, populaaritiedettä, aikakausilehtiä, blogiartikkeleita, sekä analyysin analyysejä jotka hajottavat sisältämänsä sanat leijailevaksi tomuksi. Seurailen ellipsien, alkuunpalaamisten ja teorioiden virtoja, enkä tiedä mihin väliin laittaisin käteni.

Syön ja luen, luen ja syön; toivon, että näin kokoamani keho alkaisi lopulta nähdä ympärilleen: että sanoilla kyllästetyt silmät saisivat maiseman hehkumaan, osittumaan.

Lukiessani tunnustelen tiloja jotka on tehty vesitiiviiksi kaikkien kirjallisuustieteen sääntöjen mukaisesti. Kahlaan sivuja kuin tunkisin niitä paperisilppuriin, syötän itselleni arkin toisensa jälkeen. Vipu ylös, kirjaimet ojoon, luukusta alas, harmaa osa heilahtaa, beep sanovat kontrollit, blep sanoo vaaleanpunainen käynnistysnappi.

Jopa seuratessani taaksepäin omaa kirjoitustani, tuo sahalaitainen kirjainten nauha alkaa hirttää otsaani vasten. Päätä alkaa särkeä; yskittää, kaon kuin kidutettava jolle syötetään veden kanssa solmuista huivia. Luulin tuntevani sanojeni puiset rakenteet, ajattelin että liima antaisi käyttäjälleen periksi. Mutta järjestelmäni tappavat minut, murskaavat kankean ihmisen.

Piirustukseni, koruni, päiväkirjamerkintäni: joskus haluaisin hylätä ne vesirajaan, jossa unohduttava meri hiljalleen hioisi ne sileäksi. Koska olen kääntynyt liian usein niiden puoleen ajatellen: tuon tuossa sidoin eilen päivänvalo kasvojeni sivulla. Olen esittänyt muille valkeita patsaita itsestäni, tuntenut kuinka hautakiveen hakataan nimeäni.

Mutta mikään ei voi elää tässä museossa jossa siteerataan toistuvissa kehissä. Otan viimeisen irrallisen sanan ja jatkan kertomusta.