Melkein

Olen sanojen tavoittamattomissa, vinossa siitä mitä sanon tai sanotaan ja nopea nostamaan kissan juhlakaluksi. Olen pukeutunut kukkahattuun jossa on sulkia, samantekevää jos naamani on hapan. Kirjoitan niin lyhyitä rivejä että impressio kasvaa impression päälle. Tyytymätön! Olen! Tyhmä! Olen! Seinän vieressä, tuolilla, olen!

Lentävä kone kuin lentokoneprinsessa joka loistaa aina vain parasta valoaan (perävaloa). Inhottavaa teeskentelyä niin kuin helmiä helmien päällä ja pikkutyttöjä: joku päivä mekin pukeudumme sinun vaatekaappiisi, täti. Joku päivä mekin seisomme koroilla ja meistä tulee aikuisia ja saamme istua tiskin toisella puolella.

Kerroinko koko illan omista lapsistani? Tai puutarhasta jonne olen kylvänyt aivojeni kaksisataa ulkoista lajiketta? Tai kirjastosta virkkuutöitä joita voin silitellä dementoiduttuani? Minä varustaudun!
Olen niin tyhjä ja siksi syön ja istun saunan savussa.

Kun joku kysyy minusta, tungen heille lempikappaleeni ja juoksen niin kauas kuin pippuri kasvaa. Annan kuvani jonka kasvojen päälle olen "vahingossa" laittanut toisen kuvan. Sanon PLÄÄH ja MIAU. Nimi? Muistot? Arvot? Haloo!! Haloo miksei kukaan vastaa keskuksessa Ihminen.

Telkkarista tulee ohjelmaa! Huudan ja juoksen paperin kanssa kuin olisin tehnyt pihasta itselleni improvisaatioteatterin. Minusta on tullut hullu harrastelija ja runokukka sisälläni alkaa pistellä reikiä itseensä kunnes köhin ulos parfyymia.

Tadaa, esiinnyn esiripun takana! Tadaa! Minun tilallani on teitä tuijottava silmä. Kädessäni sakset. Ei suinkaan! Haprakadapra, olen parempi kuin kuka tahansa lastenpoppamies-pelle! Hihastani tulee jäätelökakku ja muuta rahanarvoista tavaraa rihkaman sijaan.

Rakennan vihdoin laivan, niin kuin unessani! Mutta loppuuko siihen nuoruuden hapatus, itsensä ympäri kiertelevän lankarullan tarina? Siihenkö loppuu absintin kuvitteellinen nautiskelu tyhjien papereiden äärellä? Siihenkö loppuu ah ja voih ja linna ja miksi tämä ei oikeastaan kuulostanutkaan minulta?