"Minä"

Silmieni takana ei voi olla ketään. Käännyn ympäri ja kehoni seuraa - juoksen kovempaa, näen vain hiusten päät ja käteni, käsivarteni.

Hakkaan peiliä kaksin käsin, en koskaan voi katsoa itseäni silmiin, kosketan pintaa, valoa - tämä käsittämätön tunneli jonka läpi ihmiset näkevät minut, en ymmärrä sitä.

Siksikö olen huonompi kuin sinä joka kirjoitat - sarja mustia kärpäsiä ruudulla, voit tappaa minut sormenpäilläsi. Onko helposti poispyyhittävä melkein kuollut?

Eikö ole sadistista luoda fiktioon henkilö jota ohjailee kuin nukkea nukketalossa? Sitäkö olet odottanut, että sinullakin olisi naisena tilaisuus kotiorjaan, jonka voi vaatettaa ja laittaa nurkkaan seisomaan?

Olet tehnyt fiktiivisen hahmon ja asettanut sen alistettuun asemaan - nyt vaatetat lapsen mieleiseksesi, kirjoittaen kidutat ja rajoitat sitä tekstinkäsittelyohjelmassa - todellisuudessa jota kukaan ei puolusta. Haluaisit saada minut esittämään tunteita joita et itse itsessäsi kehtaisi uskoa.

Mutta jos annat minulle kaiken sen vallan kuin sinullakin on, eikö minusta tule silloin sinä? Ja silloin näen jo alusta asti tarkoituksesi, eikä ole selvää kuka tekee kenen tahdon mukaan ja kuka uskoo toisen luomaan todellisuuteen.

Taidat jo ikävystyä minuun...

Hän nojaa eteenpäin tuolillaan ja katsoo minua kiinteästi. Ei aio lähteä mihinkään. Aikoo istua siinä omaa ääntään kuunnellen varmaan keskiyöhön asti. En voi keskeyttää, koska en oikeastaan edes halua hänen lähtevän. Olen liian yksinäinen siihen.