"Täydellistä, ei yhtään karvoja, vaikka se putosi lattialle!"

Voi, kuinka mukava ilta. Yliluonnolliset voimat ovat hiljaa ja kaikki tapahtuu todennäköisyyksien mukaan. Aine kantaa jalkojeni alla ja näen taas tänäänkin, ripset eivät ole pudonneet. Esitän teille esipuheen kumarrusten, niiausten ja muiden kirjoitettujen kohteliaisuuksien kera.

Avaan purkin, löydän aiheen.

Aamiaispöydässä, verhojen rahinasta aavistan, että kyse on samankaltaisesta tunteesta kuin raitiovaunun pään läpi tunkeutuva humina. Sen voisi lukea sanomalehden pääkirjoitussivulta, toinen lihavoitu otsikko oikealla, muutama palsta kaakkoon mustavalkoisesta kirjoittajan kuvasta, fil. maist. Oikeastaan, meinasin juoda sen vahingossa, kun kielelleni sattui jotain appelsiinimehusta, joka ei ollut hedelmänlihaa. Poimin sen tukevalla peukalo-etusormi-otteella suustani ja laitoin pöydälle vahakankaan päälle. Asetin sen ihan keskelle yhtä hailakkanpunaista raitaruutua.

Ja siinä se on. Voisihan siitä olla ylpeäkin, esitellä todistuksia ja arvioita oikein taipumattomalle paperille painettuna: puhua siitä varovasti ääntään korottaen matkapuhelimessa julkisella paikalla.

Tai sitten voisi yksinkertaisesti välttää suurempaa hysteriaa: olla tarkka sanoistaan ja tyytyä kävelemään itsekseen virnuillen kesäkuisten koivujen reunustamia pihateitä. Ja niin teen.