"Minä"

Silmieni takana ei voi olla ketään. Käännyn ympäri ja kehoni seuraa - juoksen kovempaa, näen vain hiusten päät ja käteni, käsivarteni.

Hakkaan peiliä kaksin käsin, en koskaan voi katsoa itseäni silmiin, kosketan pintaa, valoa - tämä käsittämätön tunneli jonka läpi ihmiset näkevät minut, en ymmärrä sitä.

Siksikö olen huonompi kuin sinä joka kirjoitat - sarja mustia kärpäsiä ruudulla, voit tappaa minut sormenpäilläsi. Onko helposti poispyyhittävä melkein kuollut?

Eikö ole sadistista luoda fiktioon henkilö jota ohjailee kuin nukkea nukketalossa? Sitäkö olet odottanut, että sinullakin olisi naisena tilaisuus kotiorjaan, jonka voi vaatettaa ja laittaa nurkkaan seisomaan?

Olet tehnyt fiktiivisen hahmon ja asettanut sen alistettuun asemaan - nyt vaatetat lapsen mieleiseksesi, kirjoittaen kidutat ja rajoitat sitä tekstinkäsittelyohjelmassa - todellisuudessa jota kukaan ei puolusta. Haluaisit saada minut esittämään tunteita joita et itse itsessäsi kehtaisi uskoa.

Mutta jos annat minulle kaiken sen vallan kuin sinullakin on, eikö minusta tule silloin sinä? Ja silloin näen jo alusta asti tarkoituksesi, eikä ole selvää kuka tekee kenen tahdon mukaan ja kuka uskoo toisen luomaan todellisuuteen.

Taidat jo ikävystyä minuun...

Hän nojaa eteenpäin tuolillaan ja katsoo minua kiinteästi. Ei aio lähteä mihinkään. Aikoo istua siinä omaa ääntään kuunnellen varmaan keskiyöhön asti. En voi keskeyttää, koska en oikeastaan edes halua hänen lähtevän. Olen liian yksinäinen siihen.

Kuutamosonaatti

Sartre - Inho:

"Olen vapaa. Minulla ei ole minkäänlaista aihetta elää. Kaikki mitä olen yrittänyt on luistanut käsistäni, enkä osaa tarttua enää mihinkään. Olen nuori vielä, ja minulla on kylliksi voimia alkaakseni alusta. Mutta mistä minun on aloitettava? Vasta nyt ymmärrän miten monesta kauhun ja inhon hetkestä uskoin pääseväni Annyn avulla. Menneisyyteni on kuollut. Herra de Rollebon on kuollut. Anny palasi vain riistääkseen minulta kaiken toivon. Olen yksin, jalkojeni alla harmaanvalkoinen katu ja ympärilläni puutarhoja. Yksin ja vapaa. Tällainen vapaus on kuitenkin koko lailla samaa kuin kuolema."

*

Katson muistoissani ylös motellin seinää, hohtavia valoja ja sisäparvekkeita. Eräänä hiljaisena yönä matkalla ulkomaille, kävelin kokolattiamatolla ja avasin mahonkisen lipaston.

Moby kirjoitti surumielisen Hotel-levynsä lehtisessä, että hotellit ovat erityisiä paikkoja - niissä asuu ihmisiä, joiden jäljet pyyhitään pois. Niissä jokainen on muukalainen.

*

Olen tälle maailmalle tuntematon. Tunnistan itseni rautateiden risteyksistä, nojaamasta lentokoneen valkeaa niskatyynyä vasten.

Heilautan itseni ovenrivasta lattiaa pitkin pöydänreunalle, järjestän suorakulmaisia papereita kierrätykseen. Laitan leivät paahtimeen, painan napista ja kierrän vivusta, lataan matkakortin.

Keskustelen yhä enemmän esineiden kuin ihmisten kanssa.

Tunnen kuinka sänky ja kukkaroni puhuvat minulle. Jono pakottaa liikkumaan, raha maksamaan, tyyny painamaan päänsä. Takki pakottaa minut napittamaan ja jalkakäytävän vieressä oleva nappi painamaan.

Odotan teekuppia, en ihmistä.

Elää sen jälkeen, kun elämä on jo ohitse?