Eväät

Nainen syö Metro-lehtensä päällä kiireesti kuuden euron baguettea jonka välistä pilkistää salaatinlehti. Barettipäinen sotapoika löytää jostain Hesen kerroshampurilaisen. Majoneesin tuoksu, en koskaan muista sitä etukäteen. Täyteläinen, makea, rasvainen, keltainen tuoksu.

Kuinka paljon vesivärin väristä lattea, mokkaa kauniista pikkupulloista, pasteijoita paperipussista olenkaan syönyt? Chiabattoja joiden sisällä kiertelee herneenversoja tofusiivun päällä. Kuinka monta pientä appelsiinimehua olenkaan ostanut radanpuolen automaatista? Nuo unohdetut valkeat kahvikupilliset sokerilla ja kermalla, niiden vierellä seisoo vesilasi pöydässä. Maljakossa on keltaisia kukkia, vedentäyteisiä, minua kohti kurottavia.

Pesty pöytäliina, liattu, pesty taas. Se kurottuu pellavaisena pöydän kulmien yli. Syön hetken, tuhoan käsien tekemän kierteen syödessäni kanapéen jonka joku lukemattomien seinien, teiden päässä on kiertänyt. Pitäisi kiittää sitä, joka rakkaudella sirottelee strösselin tuhoontuomitun suklaaruudun päälle.

Päiväni tähän asti

Harjasviiksinen siivouskone jalkakäytävän edessä, tähdenmallisia viinikumeja muovikolmiossa Kiasma-shopissa, värittämätön reuna vahaliiduin piirretyssä terapiatyössä, Amethystium kalpeassa aamussa kaiuttimista kuin pitkä utuinen herätysääni, ympäritaitettu Kiasma-ohjelma jonka jätin junanpenkille viherkynämerkintöineen, hyräillessä kadonnut linkouksen ääni, Red Bullia sohvalla jolla myslinmuru, sointuja ascii-kirjaimilla, pankki- ja kelapuhelun ajan mikrossa musiikin tahtiin pyörinyt kanacurry, lattialta nostetut farkut ja Twin Peaksin nimet ruutupaperilla.

Melkein

Olen sanojen tavoittamattomissa, vinossa siitä mitä sanon tai sanotaan ja nopea nostamaan kissan juhlakaluksi. Olen pukeutunut kukkahattuun jossa on sulkia, samantekevää jos naamani on hapan. Kirjoitan niin lyhyitä rivejä että impressio kasvaa impression päälle. Tyytymätön! Olen! Tyhmä! Olen! Seinän vieressä, tuolilla, olen!

Lentävä kone kuin lentokoneprinsessa joka loistaa aina vain parasta valoaan (perävaloa). Inhottavaa teeskentelyä niin kuin helmiä helmien päällä ja pikkutyttöjä: joku päivä mekin pukeudumme sinun vaatekaappiisi, täti. Joku päivä mekin seisomme koroilla ja meistä tulee aikuisia ja saamme istua tiskin toisella puolella.

Kerroinko koko illan omista lapsistani? Tai puutarhasta jonne olen kylvänyt aivojeni kaksisataa ulkoista lajiketta? Tai kirjastosta virkkuutöitä joita voin silitellä dementoiduttuani? Minä varustaudun!
Olen niin tyhjä ja siksi syön ja istun saunan savussa.

Kun joku kysyy minusta, tungen heille lempikappaleeni ja juoksen niin kauas kuin pippuri kasvaa. Annan kuvani jonka kasvojen päälle olen "vahingossa" laittanut toisen kuvan. Sanon PLÄÄH ja MIAU. Nimi? Muistot? Arvot? Haloo!! Haloo miksei kukaan vastaa keskuksessa Ihminen.

Telkkarista tulee ohjelmaa! Huudan ja juoksen paperin kanssa kuin olisin tehnyt pihasta itselleni improvisaatioteatterin. Minusta on tullut hullu harrastelija ja runokukka sisälläni alkaa pistellä reikiä itseensä kunnes köhin ulos parfyymia.

Tadaa, esiinnyn esiripun takana! Tadaa! Minun tilallani on teitä tuijottava silmä. Kädessäni sakset. Ei suinkaan! Haprakadapra, olen parempi kuin kuka tahansa lastenpoppamies-pelle! Hihastani tulee jäätelökakku ja muuta rahanarvoista tavaraa rihkaman sijaan.

Rakennan vihdoin laivan, niin kuin unessani! Mutta loppuuko siihen nuoruuden hapatus, itsensä ympäri kiertelevän lankarullan tarina? Siihenkö loppuu absintin kuvitteellinen nautiskelu tyhjien papereiden äärellä? Siihenkö loppuu ah ja voih ja linna ja miksi tämä ei oikeastaan kuulostanutkaan minulta?

Arki

Väsymyksen takana väsymys. Avaan uuden vihon ja nuuhkin tuoretta paperia. Käsissäni kahvikuppi, kahvikupissa sokeria pussista. Esine törmää toiseen kun törmäytän ne: suljen vetoketjun, avaan. Kääriydyn valkoiseen takkiin ollakseni lääkäri. Mittaan millimetrit väärin, pidän puhelinta nurinpäin. Takkini ei hohda kuvaruudussa, takki on tehnyt minut tyhjäksi, kengät tehneet minusta tarpeettoman.

Istun ruohon keskellä katukiveyksellä ja annan veden kastella sukat. Likaa jota pesen lavuaarissa. Kylmää ja lämmintä. Sotken käteni kahviin, tuoksu leviää pestessäni sitä pois. Pyörin viemärin päällä, hiuksia, kasvustoja: velvoite, niin kuin roskiksen peseminen. En ole kuutio, käteni ovat pehmeät, halkeilevat. Haistelen tiskirätin tuoksua sormenpäissäni, siniraidallista kangasta.

Kirjan äärellä kiristän otsan lihaksia, AAAA, huudan ja ojennan sen käsivarren mitan päähän. Kirjan voi heittää ikkunasta. Mutta tavaroiden nakkaaminen ei ole tyydyttävää. Tyynyn paiskominen kirvoittaa itkun. Huolet tulvahtavat ylitse höyryn haihduttua. Huligaanius tylsyttää mielen.

Kaiverran raksia kämmenselkään puukolla luennoitsijan takana. Lintsaan itse valitsemiltani tunneilta. Hiivin sivuun imeytyäkseni tietokoneeseen. Kävelen virtuaaliseinien välissä murehtien aarrearkkuja. Sanojen vähyys huikaisee minua ja tungen turruttavaa sokeria kitaani. Juon kolme pilleriä veden kanssa.

Käteni ovat kuin haravat, kokoan lankoja käsiini mutta puikot tipahtavat. Norsun on tallattava savannia, kuljettava reunassa.

Uhri

Pelkään ruskeakarvaista eläintä joka poukkoilee radoilla joita en ehdi laskemaan - lähden sen perään, heittäydyn sen ylle ja otan tiukkaan otteeseen. Lopeta, älä liiku, älä suhteudu maisemaan tavoilla joita en ehdi tallentaa.

Pidän kiinni - sen sydän lyö nopeammin - miksi?
Kuuntelen sitä ikuisuuden, höyryävässä, hehkuvassa ikuisuudessa.

Nyt se vinkaisee jostain syystä. Sen ääni särkee korviani. Miksi? Raastan sen turkkia. Se vinkaisee taas, onko se raajani? Päästän irti, se juoksee.

Otan kiinni, irroitan siitä karvoja, päästän irti, se juoksee. Tartun valtavalla kouralla, irroitan jalan, nyt se raahautuu. Teen mielessäni muistiinpanoja.

Sitten se on taas käsissäni, kauhea jalkapuoli, tuijotan sitä ja lopetan viimeisenkin liikkeen.

Pois kävellessäni, askeleeni tuntuvat kulkevan harhojen päällä ja äänet tuntuvat vaimeilta. Veri syöksyy kalpeisiin jäseniini, edes hetkeksi.

"Minä"

Silmieni takana ei voi olla ketään. Käännyn ympäri ja kehoni seuraa - juoksen kovempaa, näen vain hiusten päät ja käteni, käsivarteni.

Hakkaan peiliä kaksin käsin, en koskaan voi katsoa itseäni silmiin, kosketan pintaa, valoa - tämä käsittämätön tunneli jonka läpi ihmiset näkevät minut, en ymmärrä sitä.

Siksikö olen huonompi kuin sinä joka kirjoitat - sarja mustia kärpäsiä ruudulla, voit tappaa minut sormenpäilläsi. Onko helposti poispyyhittävä melkein kuollut?

Eikö ole sadistista luoda fiktioon henkilö jota ohjailee kuin nukkea nukketalossa? Sitäkö olet odottanut, että sinullakin olisi naisena tilaisuus kotiorjaan, jonka voi vaatettaa ja laittaa nurkkaan seisomaan?

Olet tehnyt fiktiivisen hahmon ja asettanut sen alistettuun asemaan - nyt vaatetat lapsen mieleiseksesi, kirjoittaen kidutat ja rajoitat sitä tekstinkäsittelyohjelmassa - todellisuudessa jota kukaan ei puolusta. Haluaisit saada minut esittämään tunteita joita et itse itsessäsi kehtaisi uskoa.

Mutta jos annat minulle kaiken sen vallan kuin sinullakin on, eikö minusta tule silloin sinä? Ja silloin näen jo alusta asti tarkoituksesi, eikä ole selvää kuka tekee kenen tahdon mukaan ja kuka uskoo toisen luomaan todellisuuteen.

Taidat jo ikävystyä minuun...

Hän nojaa eteenpäin tuolillaan ja katsoo minua kiinteästi. Ei aio lähteä mihinkään. Aikoo istua siinä omaa ääntään kuunnellen varmaan keskiyöhön asti. En voi keskeyttää, koska en oikeastaan edes halua hänen lähtevän. Olen liian yksinäinen siihen.

Kuutamosonaatti

Sartre - Inho:

"Olen vapaa. Minulla ei ole minkäänlaista aihetta elää. Kaikki mitä olen yrittänyt on luistanut käsistäni, enkä osaa tarttua enää mihinkään. Olen nuori vielä, ja minulla on kylliksi voimia alkaakseni alusta. Mutta mistä minun on aloitettava? Vasta nyt ymmärrän miten monesta kauhun ja inhon hetkestä uskoin pääseväni Annyn avulla. Menneisyyteni on kuollut. Herra de Rollebon on kuollut. Anny palasi vain riistääkseen minulta kaiken toivon. Olen yksin, jalkojeni alla harmaanvalkoinen katu ja ympärilläni puutarhoja. Yksin ja vapaa. Tällainen vapaus on kuitenkin koko lailla samaa kuin kuolema."

*

Katson muistoissani ylös motellin seinää, hohtavia valoja ja sisäparvekkeita. Eräänä hiljaisena yönä matkalla ulkomaille, kävelin kokolattiamatolla ja avasin mahonkisen lipaston.

Moby kirjoitti surumielisen Hotel-levynsä lehtisessä, että hotellit ovat erityisiä paikkoja - niissä asuu ihmisiä, joiden jäljet pyyhitään pois. Niissä jokainen on muukalainen.

*

Olen tälle maailmalle tuntematon. Tunnistan itseni rautateiden risteyksistä, nojaamasta lentokoneen valkeaa niskatyynyä vasten.

Heilautan itseni ovenrivasta lattiaa pitkin pöydänreunalle, järjestän suorakulmaisia papereita kierrätykseen. Laitan leivät paahtimeen, painan napista ja kierrän vivusta, lataan matkakortin.

Keskustelen yhä enemmän esineiden kuin ihmisten kanssa.

Tunnen kuinka sänky ja kukkaroni puhuvat minulle. Jono pakottaa liikkumaan, raha maksamaan, tyyny painamaan päänsä. Takki pakottaa minut napittamaan ja jalkakäytävän vieressä oleva nappi painamaan.

Odotan teekuppia, en ihmistä.

Elää sen jälkeen, kun elämä on jo ohitse?